Omppu Martinin blogi on alunperin julkaistu 14.11.2016 blogspotissa.
Lue hyvä ihminen Replika! Jos et lue, et ole tänä vuonna lukenut mitään.
Voihan meren aalloista esiin kuohuava Afrodite! Olen luvannut itselleni, että en enää kirjoita naurettavia yli-innostuksen täyttämiä hehkutusripulia pursuavia bloggauksia.
Nyt on siis todella tsempattava, sillä Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa. Se on seikkailu ja tutkimusretki, joka jää sinuun.
Replikan takakannessa on kuvaus siitä, mistä Replikassa on kysymys. Ehkä on niin kuin takakansi väittää, mutta kun kerrankin joku kirjoittaa romaanin, jossa tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, tunnen vastustamatonta kiusausta olla hyvin epämääräinen ja todeta pelkästään, että kyseessä on eräänlainen kasvukertomus. Uskon, että mitä vähemmän Replikasta tietää etukäteen, sitä nautinnollisempaa sen lukeminen on ja haluan omalta osaltani pitää yllä tämän teoksen sisältämää arvoituksellisuutta.
Virginia Woolf on kirjoittanut, että “elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja”, vaan “omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympyröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen.”* Replikan ajallinen jatkumo on juurikin kehrä. Se asettaa kyseenalaiseksi alku-loppu -lineaarin ja muodostaa laskoksia laskoksien päälle.
Kun minä luen minä laskostan ja Replika tapahtuu minussa
Replikalla tarkoitetaan toisen laitteen kopiota, joka ulkoisesti muistuttaa esikuvaansa, mutta voi teknisesti omata erilaisia ominaisuuksia kuin alkuperäinen laite, jota se kopioi. Ketä/mitä kopioi Vuolan Replika? Tämä on kysymys, johon löydän mitä erilaisimpia vastauksia. Päällimmäisin ajatukseni on, että se on uusintava myyttikertomus minän synnystä ja synnyttämisestä ja sen kasvusta kohti omaa paikkaa maailmassa. Replikasssa kokemus edeltää kieltä. Se, mitä ihmiselle tapahtuu ei näyttäydy erilaisista kokemuksista muodostuvana sarjana, vaan alkuja on useita. Ihmisen minä on toistuvien alkujen kokoelma, jossa jokainen uusi alku muokkaa kaikkia sitä edeltäviä. Kun alut menevät päällekkäin ja sisäkkäin lineaarisuus osoittautuu patriarkaattiseksi harhaksi.
Alkuja on monta, alun haaroja, tärkeät asiat eivät ala kerran vaan yhä uudestaan, ne näyttäytyvät monessa valossa ja eri aikoina, saapuvat ihmisen tai metsän tai esineen muodossa, muunnelmina, kaikuina, viesteinä jotka tahtovat tulla ratkaistuiksi. Vaikutelma, välähdys, kuvien sarja, ääneen lausumaton kysymys.
Edellä siteerattu kappale löytyy Replikan alkulehdeltä ja sitä voidaan pitää teoksen mottona. Replika on subliminaalia kirjoitusta, joka kulkee siellä, missä me synnymme. Siellä, missä me tulemme maailmaan verisinä ja pieni ryppyinen ruumiimme limaisena. Siellä, mistä emme myöhemmin muista mitään. Se on moniaalle puhaltava myrsky läpi synnytyskanavan. Se, mikä Replikassa tapahtuu, tapahtuu myös minussa.
Replikassa tekstin tulevaisuus on arvoitus. Vuolan kirjoitus etenee kohti tuntematonta, eikä suostu vahvistamaan niitä mielikuvia, joita lukiessamme teemme. Teksti etenee kohti sitä, mitä kohti sen on edettävä. Se ei mene pitkin tallottuja polkuja, vaan vilahtelee ja lentää. Puhkoo reikiä täyttymistään odottaviin odotuksiin. Se kieppuu, pakottaa ja vaatii. Menee ja kiirehtii niin kuin rakastunut rientää kohti rakastetun syliä tietämättä, missä rakastettu on.
Vuolan lauseet liikkuvat alueilla, joilla kulkee äitien armeija. Joilla kulkee ikiaikainen ja jatkuvasti uusi. Voisin siteerata Replikaa melkein mistä kohtaa tahansa, sillä Vuolan teksti on kauttaaltaan komeaa. Haluan syödä sitä niin että pullotan. Haluan työntää sitä korviini ja upottaa nenäni sen sanojen väliin. Replikan vahvuus nousee sen omien ehtojen vapaudesta. Se hivelee hellyydestä painavin käsiin niskaani. Se saa polvilumpioni soimaan Dvorakin uutta uljasta maailmaa. Kun luen Replikaa, tunnen fyysisenä tuntemuksena, miten irtoan kaikesta ympärilläni olevasta. Irtoan olevan synnytysmaille.
Me olemme Replikassa
Kun luen Replikaa, en niinkään lue kuin otan vastaan. Olen astia, johon kaadetaan valkoista mustetta. Karkaan kieppumaan tekstin mukana, olen pyörivä dervissi. Kaniininaama, Leipurin vaimo, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski, Vanhus, suruun pukeutunut nainen, Opettajatar ja “pyylevä, hikeä pyyhkivä Pappi” pitävät minulle seuraa. He ovat Replikan henkilöitä. Niin ja minä, minut on tehty puusta. Puuseppä puhalsi minut henkiin.
Syntymämyyttien munankuoret rätisevät rikki. Replika nappaa kuoren palasen ja katsoo itseään sen peilipinnasta. Olenko tämä minä? Onko munankuoren palanen esine? Se on tärkeä tieto, sillä “esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin minua varten.” Minun minäni sinästä en luopuisi, vaikka se mahdollista olisikin. Me kuulumme yhteen, me asutamme saman Äitimuukalaisen sydäntä.
Läpi mytologian, läpi unien hopeisen maan, läpi satujen liikkuvien linnojen, läpi poetiikan venetsianpeilisalien minä pyörin ja puiset jäseneni ovat kuumat ja syttymäisillään tuleen. Minä olen jokapäiväinen sininen hetki, enkä tiedä, millainen pimeä tänään lankeaa. Minun ruumiini on teksti. Se on eksyksissä ja epävarma ja miten muuten voisi ollakaan. Sen, mitä minulle sanotaan, minä sanon sinulle: älä pelkää pimeää, älä pelkää olla maa, jota ei kartalta löydy.
Parempi kokemus pivossa kuin kymmenen tulkintaa oksalla
Tulkinta on väkivaltaa ja erityisen väkivaltaista se on sellaisten tekstien kohdalla kuin Replika. Tulkinta on merkityksen kiinnittämistä, mahdollisuuksien poissulkemista. Se on vallankäyttöä, joka vääristää. Sinikka Vuolan Replikaa lukiessani mietin kysymyksiä, joita minussa tänä vuonna ovat herättäneet uuden lempikirjailijani Deborah Levyn teokset Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011), Hot Milk (2016) ja novellikokoelma Black Vodka (2013), josta postaus on työn alla.
Vuolan ja Levyn teksteissä tuntemattoman läsnäolo on vahva. Sellaisen vaikeasti kuvattavan elementin läsnäolo, jonka kohdalla tekee viisaimmin, kun ei väkisin ala purkaa sen arvoitusta. Sitä voisi kutsua salaisuudeksi, uneksi tai mielen kellariksi.
Replika on omaääninen harvinainen herkku. Se on kirjallisuuden juhlatilaisuus ja nyt minä en jaksa enää pidättää, vaan nousen puhujapönttöön. Ja nyt. Nyt saa huutaa. Nyt saa pitää meteliä. Nyt saa käyttää kaikkia niitä sanoja, joiden avulla ilmaistaan, että Replika on todella hieno teos. Nyt vedetään heuhkot täyteen ja parkaistaan, että se, joka meitä katsoo tietäisi, että me olemme syntyneet elävinä.
Omppu Martin
Sinikka Vuola: Replika (2016)
197 sivua
Kustantaja: Tammi
Omppu Martin on tuottelias kirjabloggaaja. Hänen kirjoituksiaan voi lukea blogspotista.