040 536 5951 hietsu@juhahietanen.fi
29
marraskuu 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Monesta suusta on kuulunut, että tämä syksy on ollut poikkeuksellisen upea kirjasyksy. Se taitaa tosiaan pitää paikkansa, sillä uutuuskirjat ovat löytäneet tiensä myös tänne klassikkohullun, listaprojekteja harrastavan ja vanhoja kirjoja rakastavan lukijan yöpöydälle ja junamatkoille. On oikeasti täysin poikkeuksellista, että olen lukenut useamman ihan uuden kirjan putkeen, viimeisimpänä Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan.

Sinänsä on hassua puhua Säädyllisestä ainesosasta uutena kirjana sillä lukutuntuma siinä oli erittäin kaukana uudesta. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin ja vähän Turkuunkin. Jokainen luku on otsikoitu ruokalajin mukaan, mutta ei minkä tahansa läskisoosin, vaan rakkaudella, tunteella ja intohimolla laitettujen annosten mukaan. Ruoka kuvastaa rakkautta, fyysisyyttä ja kyseistä aikaa tavalla, joka hyrisyttää ja lämmittää. Lohturuokaa nälkäiselle sielulle.

Luettuani kirjaa noin puoleen väliin aloin kiinnittää huomiota yhteen asiaan. Näin kirjan voimakkaasti väreinä, erilaisina haalean vaaleina punaisina, sinisinä ja keltaisina sävyinä. Tuttuuden tunne oli aluksi epämääräinen, kunnes tajusin: yhtä voimakkaan synestesisen lukukokemuksen koin viimeksi lukiessani Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -teosta. Synestesiani on aikuisiällä ollut melko vaatimatonta, joihinkin numeroihin liittyy edelleen värit ja joidenkin esineiden näkeminen aiheuttaa fyysisen tuntemuksen (kynsiharjaa ei tarvitse kuin ajatella niin alkavat jo kylmät väreet juosta pitkin selkää). Ehkä ääniyliherkkyyskin on jonkinasteista aistien sekoittumista. Siksi tuntuukin vielä erikoisemmalta se, että yksi ja sama kirjailija pystyy herättämään kirjoissaan minulla tämän piilevän taipumukseni. Lukukokemuksesta tulee luonnollisesti ikimuistoisempi ja, ihan oikeasti, värikkäämpi.

Kirjasta poikkeuksellisen tekee monikin asia. Se kuvaa naisten välistä rakkautta aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin tavallista ja hyväksyttävää. Se kuvastaa aikaa, ajan muuttumista, ihmistä sodan jälkeen, ihmisen suhdetta ruokaan, rakkautta, fyysistä kaipuuta ja historiallisia tapahtumia. Rakastuin kirjaan sen tunnelman vuoksi, vaikka sen hahmoista en oikein saanutkaan otetta.

Ennen kaikkea taisin lopullisesti rakastua Leena Parkkiseen. Parkkisesta puheen ollen täytyy todeta, että ei omena kauas puusta putoa. Isä-Parkkiseen olen rakastunut jo yli 20 vuotta sitten. Tämä romaani oli kansainvälinen, timantiksi hiottu teos ja on vääryys, ettei se päässyt Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon. Tosin en ehkä ole paras arvostelemaan valintaa, sillä en ole lukenut ehdokkaista kuin Lopotin. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää yhtä runsain joukoin tiensä joulukuusten alle pakettipaperiin käärittynä kuin tuleva Finlandia-voittajakin.

Helmet-haasteessa täytän kohdan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, ihan sillä perusteella, miten tyrkyllä tämä oli kirjastossa. Samassa pikalainahyllyssä oli myös Pulkkisen uusin, mutta en sentään ahnehtinut sitäkin mukaani, vaikka sekin kuuluu tämän syksyn pakko lukea -uutuuskirjojen joukkoon.


Marile

Blogi on julkaistu alunperin 10.11. 2016 blogspotissa.

Marile julkaisee kirjablogejaan ja erilaisia listoja blogspotissa. Tutustu 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogiin.

Pin It on Pinterest

Share This